Näin viime yönä tosi kivaa ja tosi pitkää unta. Se oli niin pitkä ja siinä tapahtu niin paljo etten enää muista varmaankaan kaikea, mutta...
Aluks oli jotain kulta- ja hopeakolikoiden metsästystä meren syvyyksistä jollain säälittävällä pikku hirsilautalla tai jotain, mutta se oli lyhyt kohtaus ja sillä ei tuntunu olevan mitään yhteyttä seuraaviin tapahtumiin.
Olin kaverini kanssa näyttelijöitä teatterissa ja meneillään oli Les Misérablesin näytös. Kaverini oli joku random nainen siinä ja mä olin Gavroche. Näytös meni hyvin puolivälin taukoon asti, jolla sit alko oleen ongelmia koska mä sain tietää että loppupuoliskossa Gavrochen pitää mennä jossain ihmeellisessä vaunuttomassa vuoristoratamaisessa härvelissä joka on totaalisen hurja, eli vaatii näyttelijältä expertti akrobatiataitoja joita mulla ei ole edes amatöörin tasolla joten todennäköisesti kuolisin tai loukkaantuisin vakavasti siin kohtaa.
Mä olisin muutenkin halunnut ensisijaisesti esittää "Wolverinea", (Hugh Jackman on Wolverine X-men-elokuvissa ja Jean Valjean Les Misin musikaalin elokuvaversiossa), eli siis Veljeania mutta jostain syystä sitä hahmoa kutsuttiin unessani nimellä Wulverine.
No, mä olin velho ja pari muuta näyttelijää oli noitia ja me muututtiin kyyhkysiksi ja lennettiin ulos kaupungille etsimään tietoa missä se tyyppi on joka vastasi näyttelijävalinnoista.
Jossain vaiheessa oltiin harhauduttu johonki yläluokan pippaloihin kuokkimaan ja syömään herkkuja välillä ihmismuodossa ja välillä kyyhkysinä riippuen siitä kumpi oli milläki hetkellä huomaamattomampi. No lopulta mä löysin kyyhkysen muodossa jostain muualta lehtikojun jossa oli sanomalehti jossa tieto missä se näyttelijöiden valitsija piileskelee.
Etsintämissio keskeytyi, kun mä yritin napata sen lehden muuttumalla hetkeksi ihmismutoooni. Mutta se kojun myyjä olikin ihmissusi joka hyökkäs mun päälle. Se oli semmonen klassinen kahdella jalallakin kulkeva. Muutuin pikaisesti takas kyyhkyseksi ja lensin niiden tovereideni luo kertomaan kaiken.
Jotenki me onnistuttiin saamaan se ihmissusi tajuttomaksi, se oli jättimäinen ja paino monta sataa kiloa. Raahattiin sitä epätoivoisesti johonkin tyhjälle jumppasalille joka oli eroteltu kahteen osaa semmosilla voimistelutikkailla. Pelättiin koko ajan että se tulee tajuihinsa liian aikasin, mutta ehdittiin sentään raahata se sinne ja häipyä paikalta.
Lopulta me päästiin perille; taas johonki pippaloihin, jossa oli vain kiinalaisia naisia ja muita sinne ei päästetty, joten meidän oli naamioiduttava. Toverini heittivät vain kiinalaisnaisten hepeneet ylle ja maalasivat naamansa niinku Disneyn Mulan-leffassa siinä alussa. Koska mä olin poika, mä jouduin käyttään taikasauvaa ja muuttaan itseni kiinalaisen naisen muotoon, samannäköiseksi kuin ne toverini.
Epäonnisesti kuitenki olin ottanu jonkun semmosen naisen ulkonäön jonka se juhlaporukka tunsi jotenkuten ja alkoivat epäröidä mistä on kyse kun sen pitäis olla jossain ihan muualla.
Mä ehdin löytää sen näyttelijöiden valinnasta vastaavan (joka oli muuten hieman ylipainoinen mies joka oli jostain syystä otettu sinne pippaloihin piiloon) ja muuttuen hetkeks takaisin omaan muotooni ja kiukusta puhkuen mä marssin sitä kohti ja kysyin haluuko se tapattaa mut kun laittoi mut sellaseen akrobatiaa vaativaan rooliin!?
No se hädissään siinä selitti että ne muut tyypit siel teatterilla pakotti sen laittaan mut Gavrochen rooliin ku joku iso nimi tahtoi Veljeanin osan.
Me yritettiin livahtaa ulos niistä pippaloista, mutta ennen ku ehdittiin ni yhden meistä valeasu repesi ja kaikki näki ettei me ollakaan kiinalaisia naisia, ja alko ajaan meitä takaa. Muututtiin taas kyyhkysiksi.
Jotenki me ehdittiin lentää kyyhkysinä takas teatterille ennen puoliajan päättymistä ja mä sain jotenkin järkättyä itteni Valjeanin osaan ja kaikki oli taas hyvin.
Mut näytöksen päätyttyä mä olin yhtäkkiä taas pikkupoika - 5-6-vuotias nimeltä Thomas. Olin katulapsi ja näytin Jonah Bobolta niinku tuo oma hahmoni Cooper - joskin toisin kuin Cooper mä halusin omat vanhemmat.
Helena Bonham Carter, (esittää madame Thénandieriä eli sitä ilkeää majatalonpitäjän vaimoa Les Mis musikaalin elokuvaversiossa), nainen joka oli pienestä pitäen ollut pakkomielteinen kauneudentavoittelija ja selitti mulle kuinka oli kamalan ahdistunut nuorena kun ei ollut tarpeeksi kaunis kunnes täysi-ikäisenä löysi merenrannan Ranskasta jolla tavoitti täydellisen ja kestävän kauneuden. Mä kuuntelin vaikka musta kauneus ei ollut ollenkaan noin tärkeää elämässä.
Se tarjoutui antaan mulle taidemaalaustunteja ja me keskusteltiin siin kohtaa pääosin musikaalityylisesti laulaen ja riimitellen. Se opetti mua kuinka maalataan tosi kauniita ja elävän oloisia merenrantamaalauksia, ja mä olin aika lahjakas siinä.
Niiden aikana Helenana (jonka nimeä ei mainittu täs unessa ollenkaa eli se vaan näytti ja kuulosti ko. näyttelijältä), rakastui muhun ja mä häneen niinku äiti/poika-luonteisesti eli se alkoi ymmärtää ettei kauneus ehkä olekaan elämässä tärkeintä.
Mä olin jo aiemmin tavannu jonku tosi kivan nuorehkon miehen (jonka nimeä en enää muista, sattoi olla joku Daniel) mut se näytti Hugh Jackmanilta ja sekin oli ihastunut muhun kovasti ja sillä ja Helenan hahmolla oli jotain yhteistä romanttista säätöä meneillään, mutta kumpikaan ei tahtonut myöntää sitä joten ne ei ollu koskaan vielä ollu yhdessä.
Helenan hahmo piti mut luonaan ja mä tietysti yritin kaikin tavoin kiinnittää niiden huomiot toisiinsa aina jos Jackman/Daniel sattui kulkemaan ohi. Lopulta oltiin jossain lastensairaalassa (ei tosin mun takia vaan jokun muun) ja Jackman/Daniel & Helena/? päätyivät jutteleen. Mä roikuin toiveikkaana siinä oviaukossa tosi söpönä ja ne päätyi hieman vältellen puhumaan että ehkä niistä vois tulla perhe, he kaksi ja minä Thomas. Ne teki päätöksen ja me oltiin epävirallisesi perhe ja tarkotuksena lähtee sieltä hoitaan adoptioasiat kuntoon.
Uusilla vanhemmillani oli viel jotain asioita hoidettavana siel sairaalalla ja ne käski mun odottaa lasten leikkihuoneessa. Mä tapasin siin jonku vähän vanhemman pojan ja me lähettiin seikkaileen. Paikak muuttui yhtäkkiä ostariksi ja me lähettiin ryntäileen ja riehuun kaikkiin kivoihin liikkeisiin, ja mun uudet vanhemmmat yritti löytää meiät. McDonaldsin henkilökunta pakotti meiät istuun siellä kunnes ne löytäis meiät.
Siihen mä heräsin.
Juu, kävin pari kolme viikkoo sitte katsoon Les Misin teatterissa ja tykkäsin kovassti, ja vähän myöhemmin katsoin sen elokuvaversion josta en niin välittänyt mutta olihan sekin ihan katsottava.
Taisi tuohon uneen sekoittua ripaus Sweeney Toddiakin ku siinä Helena Bonham Carterin hahmo alkaa kokea äidillisä tunteita jotain koditonta pikkupoikaa kohtaan ja toisinpäin.
'